Ruoka ja sen mättäminen sulatuskanavaan tuottaa niin ison joukon tietoa, asenteita, ennakkoluuloja, tapoja ja mitä milloinkin, että keskustelija ottaa ison riskin. Usein suuri osa on eri mieltä.
Minulla on pitkän elämäni aikana ollut aika monia käsityksiä. Kotikasvatuksen aikana syötiin lautanen tyhjäksi eikä juuri kyselty, mikä sen sapuskan nimi tai tarkoitus on. Maha täyteen ja menoksi. 40-luvun maaseutukakarat liikkuivat kieli vyön alla, aamuvarhaisella jopa kymmenenkin kilometrin päähän kouluun, ihan ite. Ei kukaan kuskannut eikä koulukuljetuksia edes tunnettu sanavalikoimassa. Koulun jälkeen kotona odotti kotiaskareet, joita lapsityövoima teki mukisematta, kun ei muunlaisesta elämästä tiennyt. Läksyt sai lukea vähän ennen kun kaatui terveestä väsymyksestä sänkyyn. Aamuherätys oli niin aikaisin, että ehti kävellä, juosta tai hiihtää klo 9 alkavaan koulutyöhön. Ilmankos ainakaan minun alakoulussani ei ollut ainoatakaan penskaa, joka ei ollut hyvä hiihtäjä tai juoksija, opetelleet iha itekseen uimaankin. Ja koulussa juostiin välitunneillakin hengästykseen asti pelaamalla jotakin palloa tai hyppimällä tikulla maahan piirrettyjä ruutupelejä. Usein vähän nahisteltiinkin. Kiusaamista ei terminä tunnettu, mutta kyllä sitä isonenäisenä ja lenkosäärisenä sai osallistua varsin värikkääseen verbaaliseen sananvaihtoon. Eikä pientä lumipesua tai repunheittoa puun oksalle niin kauhean vakavasti otettu. Se vain kostettiin.
Peruskoulussa ( silloinen kansakoulu ) ravitsemusta käsiteltiin vielä 1950-luvulla hyvin vähäsen. Eipä siitä paljon irti saanut oppikoulussakaan. Pieni hipaisu terveysoppitunneilla. Vapaaehtoisessa "köksässä", elikä kotitaloustunneilla tehtiin ruokia. Ravitsemustietoa ei tainnut juurikaan olla esillä. Siihen aikaan kansantauti ylipaino ei ollut vielä niin suuri ongelma kuin nykyisin.
Aamukahvi ilmiönä on kummastuttanut minua, mutta en tiedä itsekään miksi. Varmaankin syystä, että opin vasta vanhuuden kynnyksellä juomaan kahvia muustakin syystä kuin kohteliaisuudesta. Aamuani en ole koskaan aloittanut pelkällä kahvikupillisella, puhumattakaan useammalla. Oikein kiireisessä tilanteessa tuoremehu tai lasillinen piimää. Työpaikalla sitten voi paikkailla aamiaista vaikka hedelmällä. Toisaalta olen ollut siinä onnellisessa asemassa, että työpaikkalounas on ollut mahdollista nauttia rauhaisasti ja pitää sitä päivän tärkeimpänä ateriana, ellei aamiaisesta ole ehtinyt sellaista tehdä.
Tavallinen ihminen, elikä aika moni meistä on joskus hämillään, miten paljon toisistaan poikkeava ohjeistuksia liikkuu. Netissä löytyy ne ihan kaikki. Ilman erityistä perustietoa voi olla vaikea päättää, mitä uskoo. Hankalinta on erottaa julistajien poliittiset ja taloudelliset tarkoitusperät. Uskoisinkohan, jos joku väittää vilpittömästi olevansa huolissaan lähimmäistensä hyvinvoinnista - tai edes omastaan? Olisin ihan ylpeä, jos pystyisin olemaan, olematta jotakin mieltä. Kuha vain tyytyisin kyselemään, ja jättäisin vastausten julistukset muille. Jotakin omia hajanaisia kokemuksia voin kyllä kertoa, tai mitä silmä nähnyt tai korva kuullut.
No, tuollaisiahan sitä kuulee, ja kaiketi vitsiksi tarkoitettu ja yrittää väittää, että mitä sinne suuhun mätetään, ja miten, olisi vatsavaivojen yleisin syy. - Eipäs taida olla noin yksikertaista. Joskus hamassa koululaisena luin jostakin että nopeat ruokailutottumukset ( tarkoittaa siis hotkimista ) olisi suurin vatsavaivojen syy. Se viisaus jäi käyttööni vain kun sain irvistellä isoveljelleni ruokapöydässä ilman, että vanhemmat puuttuisivat pikkulikan viisasteluun. Nyt viisaat ja alaa tutkineet tietävät jo paljon perimän, kokonaisvaltaisen elämäntapojen, stressin ja monen muun vaikutukset. Tupakan ja alkoholin vaikutuksista tiedetään ja julistetaankin, kuka vain haluaa kuunnella tai lukea.
Vatsavaivojen ja allergioiden yleisyydestä puhuttaessa ihmettelen iha itekseni, miksi vuosina 1948-1954 minun alakoulussani 30:n oppilaan joukossa ei ollut ainoatakaan lactoosi-intolerattia, astmaatikkoa, keliakia -eikä muutakaan herkkää eikä allergista lasta? Eikä ainoatakaan lihavaa! Ei me laihojakaan, siis alipainoisia oltu. Maaseudun lapset kun saivat vedellä mahan täydeltä omavaraistaloudessa elävinä maatilojen penskoina melko tuhtia evästä , kasviksiakaan unohtamatta. Jokaisessa huushollissa oli kellarit notkuen juureksia, marjoja, sieniä ja erilaisia hilloja. Kouluruokana kun meillä oli jokin keitto tai puuro, ja kotoa eväänä tuodut voileivät, välissä paistettuja munia tai läskiviipaleita. Tietenkin myös pullollinen aamulla lypsettyä raakamaitoa. Onko asiaa edes tutkittu ? Kukaan ei halua panna nykyisin kolmeakymmentä lasta koekaniiniksi ja järjestää samanlainen lounasmenu, ja katsoa moniko selviää sairastumatta.
--------------------
Ravitsemukseen liittymättömänä tulee väkisinkin mieleen, että me kaikki lapset olimme saaneet vauvasta lähtien silloiset rokotukset, joita täydennettiin vielä alakoulussa. Rokotuspäivänä penskat riviin, hiha tai housunpuntti ylös, piikki lihakseen ja seuraava! Yleensä ne vähän "mäti", ja ruvesta oli arvet vielä pitkälle aikuisuuteen. Näin säästyimme tuberkuloosilta, hinkuyskältä, lavantaudilta, isorokolta ja poliolta ja joiltakin muiltakin "kulkutaudeilta". Rokotevastaisuutta ei tunnettu edes nimellä. En tiedä, mutta minun tietooni ei ole koskaan tullut, että silloin joku lapsista olisi sairastunut rokotuksen vuoksi.
9.6.2025
Lapsuudessa se oli leikki, mutta vanhuksena samat
termit hipovat arkielämäämme. Lapsena leikittiin rosvoa ja poliisia. Niissä leikeissä kuultiin usein otsikon sanat, tukka pois ja linnaan. Minulle osui leikkikavereiksi vain poikia, kun ikäisiäni tyttölapsia ei ollut lähettyvillä. Siinä sain tilaisuuden tutustua poikamaiseen asenne-ja tapakulttuuriin.
Nyt virallisesti vanhuksena muistelen reipasta menoamme, jossa liikuntaharrastusten hinta oli korkeintaan revenneitä hihoja tai rikkinäisiä housunpersuksia. Ja me todella olimme liikkuvia lapsia. Pitkä koulumatka patikoitavana ja koulun jälkeen kotitöitä jokaiselle. Leikitkin aika rajua liikuntaa. Kilpaurheilu kuului lähes jokaisen lapsen ja nuoren vapaa-aikaan. Lapsuudenmuistoista osa terminologiaa soveltuu mainiosti myös tulevaisuuteemme vanhuksena. Haastattelin Marjan siskoa Tuulaa, joka oli vieraillut sisarensa luona hoivakodissa. Tässä hänen kertomuksensa tiivistettynä. ( nimet muutettu )
Hoivakoti näytti muutoin ihan siistiltä, tosin kuluneisuutta ja ikääntymistä joka nurkassa. Henkilökunta oli hyvin ystävällisiä ja huomasin pientä hämmennystä, koska näin kaukaa tulleita vieraita näkee harvemmin.
Sain istua seurustelutilaan odottelemaan kun henkilökunta haki Marjan ( 87 v ) paikalle. Huoneeseen menoa piti välttää, koska siellä oli 4 muuta. Se jo ihmetytti, - siis mitä? Onko samassa huoneessa todellakin 5 henkilöä? Selvisi, että kolme miestä ja kaksi naista. Osa muistisairaita, yhdellä keuhkosyöpä ja Marjan mielestä öisin on vaikeaa, kun joutuu kuuntelemaan kaikki yskinnät, kuorsaukset, vessakäynnit ja valitukset.
Marja oli jäänyt vuotta aikaisemmin leskeksi. Liikuntakyky ja muut sairaudet johtivat siihen, että yksin kotona asuminen alkoi olla vaarallista. Marjalla ei ole havaittu muistisairautta. Siksi hän kokee ns. seka-asumisen hyvin vaikeaksi. Lapset olivat saaneet omakotitalon ja kesäasunnon käyttöönsä, ja Marjalle jäi käyttöön työ-ja perhe-eläke.
Marja itse ei näe talousjärjestelyissään mitään korjattavaa, mutta on kuitenkin hyvin tyytymätön oloihinsa ja elämään lukkojen takana. Marjalla on kohtuulliset eläketulot, ja niiden turvin hän voisi saada tasokkaampaakin hoivapalvelua, jos osaisi itse järjestellä. Välit lasten kanssa ovat muodolliset, ja nopeat tapaamiset pari kertaa vuodessa. Perilliset ovat myös eläkeläisiä, eivätkä omien sairauksiensakaan takia jaksa huolehtia äitinsä asioista.
- Täytyy myöntää, että itku tuli, kun palasin takaisin autoon, kertoi haastattelemani Tuula. Niin voimattomalta olo tuntui. Miten Marjan kauniit hiukset oli leikattu melkein siiliksi, tekohampaat poistettu käytöstä, silmälasejakaan ei löytynyt. Ennen ulkonäöstään huolehtinut virkeä sisar oli oli vaikea tunnistaa muutaman kuukauden laitoshoidon jälkeen.
- En minä osoittaisi sormella henkilökuntaa. Varmasti tekevät rankkaa työtä ja kaiken, jonka ehtivät, tähdensi Tuula. Jotakin on vialla tuolla isommissa rattaissa. Vaikka en nyt oikeastaan niitäkään kadehdi. En usko, että kukaan tahallaan tilannetta ajanut tähän malliin. Onhan tekijöinä ikärakenne ja paljon muita , nopeat liikkeet koko maan taloudessa kaikkien globaalien kriisien puristuksessa. Kuka noita osaa arvioida?
Tuula kertoi viettäneensä useita päiviä tietokoneella ja puhelimessa kysellen neuvoa tai apua. Tulos oli se, että olisi saanut jäädä tekemättä. Sananmukaisesti - ei tullut hullua hurskaammaksi. Niin monimutkainen ja hurjien portaiden kautta joutuu etenemään - ja tuntui, että aina väärällä luukulla. .
Tuula harmitteli sitäkin, miten vaikeaa on löytää, ja jos löytää, niin päästä edes kyselemään neuvoja. - Ja kummallista, kuinka leppoisia mainoksia erilaiset isot hoivakonsernit jakavat, vaikka arki on sitten ihan toisen näköistä. Hyvin harva hoivaa tarvitseva on kivuton, liikuntakykyinen ja orientoitunut. Siinä tilassa ei kynsien lakkailut ja hiusten silittelyt ole pääasia, vaan turva, oikea-aikainen vaivojen hoito ja henkilökunta, joka ei joudu suorittamaan työtään kieli vyön alla ja itse uupuneena.
13.6. -25
Ensimmäinen kevät ilman omaa puutarhaa sitten v. 1968, jolloin pääsin muuttamaan Helsingistä kerrostalosta maalle Kirkkonummelle, jossa odotti ihana hoitamaton piha ja kesantopelto.
Nyt sitten taas 56 vuotta myöhemmin elämää on hyvä totutella elämään kerrostalossa ilman puutarhaa. Paitsi tietysti tuo parveke! Vanhasta tottumuksesta Korpikankaan siemenluettelo on jo esillä, kukkalaatikot ja ruukut pesty ja multasäkit eteisessä. Ei päässyt tämäkään seepra raidoistaan!
Puutarhaharrastus on mielestäni niin terapeuttista ja myös fyysisesti terveellistä, että kustannuksia ei voi sekoittaa hyvään asiaan. Miksi pilata fiilikset laskemalla miten paljon puutarhaharrastus nielee euroja ja miten suuren määrän vihanneksia samalla rahalla saisi ostamalla ne valmiina. Suuri osa kansalaisista ostaa nykyisin jo kaikki valmiina ruokina. Ja se on sitten ehdottomasti heidän oma asiansa.
Huvittavinta puutarhainnossani on se, että pääroolissa ovat enemmänkin esteettiset tulokset. Kukat saan viihtymään huomattavasti paremmin kuin herneet tai tomaatit. No perunat tietty, josta viljelystä olen saanut paljon hyväntahtoista virnuilua. Minulla kun ei ole enää vuosiin ollut varsinaista pottumaata. Perunat ovat saaneet kasvaa mukavammissa oloissa kukkapenkkien reunoilla, räystäiden tai omenapuiden alla. Niitä voi tökkiä maahan kaiken kesää, missä vain mustaa multaa pilkottaa. Jokainen alakaapin itänyt pottu pääsee suvunjatkamispuuhiin heti kun alkaa näytellä itujaan. Kukkivat iloisesti muiden kasvien seassa ja tuottavat uuttaperunaa aina lumentuloon asti. Viimeisimmät kaivelin yleensä vasta kun ensimmäiset yöpakkaset kuorrutti maata. Ne maistuivat olevinaan ihan toisenlaisilta kuin kaupan perunat.
Parvekepuutarhasta tulee todellinen koeviljely. Suunnitelmieni toteutuminen on puuttuvan kokemuksen lisäksi paljolti kiinni siitä, miten elämänkumppani Kedi näkee multalaatikot. Erottaako hän ne kissanvessasta tai näkee aiheelliseksi suorittaa omat kitkennät. Kissan syyksi voi sitten myöhemmin panna, jos hyvin alkaneista taimista, ainakin osasta tuleekin kompostimultaa. Kuten niin monessa muussa, yritän muistaa, että joka asialle on hyviä neuvoja saatavissa. Aika lähellä onkin, kun alan kirjallisuutta on kerääntynyt, ja googlaamalla loput.
Harvat television ohjelmat kiinnostavat niin kuin muutamat puutarhaohjelmat. Puutarhan pelastajien brittiohjelmissa alkaa vähitellen ihmetyttää se, onko todella kaikki pihat suljettujen muurien sisällä. Kun on katsonut muutaman vuoden, silloin tällöin, aina kummastelen, kun lopputulokset alkavat muistuttaa paljon toisiaan. Vaihtaisivat vaikka piirtäjiä!
Joskus toivoisin, että sama puutarha näytettäisiin vuoden tai kahden kuluttua. Jospa kasvit olisivat päässeet kasvuvauhtiin ja puutarha muistuttaisi enemmän puutarhaa kuin vihermyymälätiskiä. Tai sitten myös sitä, että puutarhan omistajat olisivat vaikka olleet edelleen siinä uskossa, että puutarhassa vietetään vain vapaa-aikaa ja siemaillaan drinkkejä auringossa( Britanian säässä ) eikä sitten yhtään tyhjiä muovipulloja ja lasten leluja pitkin pihaa.
Ei nyt ihan puutarhaohjelma, mutta Tanskalainen maajussi on mielestäni television parhaita - siis minun makuuni. Osaltaan elämä luomutilalla muistuttaa hyvin paljon oman lapsuuteni maatilaelämää, jossa lähes ainoa ajankulu oli työnteko. Strömsö, Kekseliäs nikkari ja norjalaiset maaseutuohjelmat ovat ihan allakkaani merkattuja. Minun puolestani telkkarista ei tarvis muuta tullakaan. Uutisia ja muuta saan tarpeeksi läppäristä, josta en ole päässyt eroon sitten haman 1900-luvulla, kun tietokoneet alkoivat hallita työelämää. Nykyisin tietty omaa elämää, kun kaiken joutuu tekemään itse, mikä koskee mitäkin talous, -terveys tai -sosiaalista elämää. Paperia taidan käyttää enää ainoastaan kun piirtelen - niin ja tietty joskus pesuhuoneessa !
27.4. 2025
Kottikärry on toiseksi rakkain ajoneuvoni. Piti antaa sille ihan lempinimi.
13.3.2025
Juttujeni teemat alkavat olla kohta tyyliä K70. Kirjoitan nyt 84 vuoden elämänkokemuksella !
Varoitan nuorempia lukemasta, koska me vanhat elämme ihan omaa aikaamme ja ikäämme. Tarkoitan, että vähän eri näkemyksillä ja kokemuksilla kuin me itse nuorina aikoinamme , ja meitä nuoremmat nykyisin.
Huomaan monesti itsekin, että keskustelen eri tavalla ikäpolvessa 70 -90 kuin keski-ikäisten seurassa. Nuorten kanssa saa kuulla niin paljon uutta, että keskusteluun on jopa vaikea osallistua. Lasten kanssa sensijaan sujuu - yllätys, yllätys! Olisiko virnistelyni onnistumassa, kun joskus haikailin, että haluaisin vanhana muuttua lapseksi jälleen.
No ni, nyt sitä sitten etsitään jo lukemistakin ja kokemustietoa tai ohjeita miten ikääntyä viisaasti. Ihan kuin sitä voisi jotenkin itse säädellä. Taitaa tulla ku Manulle illallinen, tartti tai ei!
Olen huomannut, että kummasti on alkanut kiinnostaa, miten muut iällä olevat elelevät, ja miten epätasaisesti ikääntyminen kehittyy eri ihmisissä. Eniten kummastuttaa se, että elintavoilla ei tainnut ollakaan niin suuri vaikutus, kuin pidin selviönä.
Geeneillä on tietty paljon osuutta ja tietenkin elämäntavoilla, sattumakin usein pelissä mukana ja se kohtaloksi nimitetty, miten se on kohdellut kulkijaa. Monia tekijöitä, joita näin harrastaja-ajattelija ei tiedäkään.
Kysyn joskus itseltäni, miksi joku pysyy tolkun vedossa hamaan loppuhenkoseen, ja toiset taas alkavat taantua pian viiden vuosikymmenen tienoilla? Miksi ruho kuluu ja rapistuu niin eri tavoilla, vaikka suhde elopainoon, liikkumiseen ja rasituksiin vaihtelee todella rajusti.
Oma edesmennyt lähiomaiseni eli 89 vuotta, vaikka oli kokenut lapsesta lähtien rankan raadannan, etulinjassa sodassa, ei valinnut mitä söi tai joi. Kaikki maistui, ja vasta syöpäkasvain kaatoi. Saman perheen jäsen taas sairasteli koko ikänsä, eli nuhteettomasti ja vastuuntuntoisesti, dementoitui ja kuoli ennen ikääntymistään. Näitä eri lähipiirin tapauksia ja omaanikin olen pohdiskellut viime aikoina. Asia , joihin en ennen omaa numeraalista ikääni korvaani lotkauttanut.
Haastattelin työelämässä muutaman kerran 100-vuotiasta terävää merkkipäivänviettäjää. Näistä jäi mieleeni se, että heillä kaikilla oli elämänohjeena samat: Riittävä uni, rakautta, työtä ja ja hyvää ruokaa. Kukaan heistä ei painottanut mitään erikoisia tapoja. Puhumattakaan, että olisivat puhuneet kuntoilusta, erikoisruokavalioista tai hyveistä.
Olisin mieluusti kallistumassa "lapseksi jälleen" -linjalle, jos se olisi vallassani. Harjoittelen sitä kuitenkin ahkerasti. Aloitin lapsuudenaikaisen mielipuuhani uudelleen 70:n korville ja ryhdyin piirtelemään pilakuvia. Oletan, että nyt en hankkiudu niistä enää vaikeuksiin kuten alakoulussa, jossa parista piirroksesta tuli sanomista, - vai oliko se peräti jälki-istuntoa?
Paperinukkeja piirtelin sitten myöhemmin pienemmille, kun keksin, että kiskoin niistä myös palkkaa. Se bisnes vaan loppui sekin lyhyeen, kun huomasin olevani työmäärään nähden alipalkattu.
Tässä olisi alkuharjoittelua! Tänne vaan seniorikuvia niin puetaan yhdessä!
________________________________________________________
Syyskuu 2024
Se oli sitten muutto, taas kerran. Yksitoista vuotta oli sopiva aika aika luopua vanhasta ja opetella vielä kerran ihan uutta. Käytäntö sujui suunnitelmien mukaan, eli hitaaaasti ja ajan kanssa, ihan kuin mummot muutoinkin tässä iässä liikehtivät. Muuttopäätöksen tein jo kauan sitten. Ajankohdan päätin valita sen mukaan miten laskutelineet kestävät ja puutarhanhoidosta tulee enemmän vammoja kuin kuntoa.
Minulle PITÄÄ-sana ei ole lainkaan mieleinen. Jättäisin muille kaikki asiat, joita pitää tehdä näin, silloin, miten ja kenen kaa. Tuskin kenenkään hyvinvointi kärsii, jos yksi vanha kääpä touhuaa ihan omalla tavallaan ja aikataulullaan ? Vai mitä ?
Kumminkin tämä tapani herätti pientä hyväntahtoista naureskelua ja ihan äkäisiäkin neuvoja, miten muuton pitää tapahtua. Useimmat ihmettelivät, miksi en tilaa muuttolaatikoita, pakkaa tavaroitani niihin ja muuttoliike tulee ja heivaa kaikki samalla kertaa muutamassa tunnissa.
Niin että kuka ne muuttolaatikot pakkaa, kuka nostelee ja miten kauan se vie kun yksi kompura mummo lataa kahden omakotitalon ja pientilan ulkorakennusten omat ja naapureiden varastoimat tavarat?? Entä kuka nostelee ne päällekkäin ladatut laatikot sitten purkuvaiheessa ?
Mietis nyt vähä ennekuin taas pimahdat. Yksinäisen mummon muutto on ihan toista kuin terveiden ja nuorten, joilla yleensä on muuttoapuna kavereita ja sisaruksia. Mummoilla on yleensä vain ostopalveluvoimia. Muutto ei ole pelkkä tavaroiden siirto paikasta toiseen. Ikääntyvillä se on irtaimiston puolittaminen tai minun tapauksessani neljännes lähti mukaan. Loput sai tyytyä kohtaloonsa nuotiossa, kaatiksella tai kirppareilla ja kierrätyksessä. Nii että miksi en saisi pakata raskaimpia tavaroitani sellaisiin kasseihin joita pystyn itse nostamaan. Miksi vaatteita ja tekstiilejä ei saisi pakata säkkeihin, miksi muuton pitää tapahtua nopeasti. Minähän muutan omasta asunnostani ikääni sopivaan, eikä sen pitäisi olla kenellekään muulle rasite.
Olen ihan kiusallakin vielä tyytyväinen, että keksin muuttoruljanssin olevan kivaa, kun saa kuukausikaupalla istuskella plaraamassa vanhoja valokuvia ja papereita ja lajitella poltettavaksi, keräykseen, skannaukseen ja verkkoarkistoon, mappeihin.... Saa aloittaa työt aamulla, pitää taukoa vaikka pari päivää ja joskus taas kopistella yökaudet, aina kun tulee se into päälle. Se on vapautta ja siksi varmaan kadehdittavaakin, kun voi ottaa ilon irti asiasta, josta normaalisti saadaan mahahaava ja/tai nitrot dosetteriin.
Nyt istun tyytyväisenä, vähitellen ajan kanssa varsin rajusti karsitussa ja ladatussa kaksiossani Kedin (kissan) kanssa ja suunnittelen talven aktiviteetteja, joita todella riittää ilman autohuolia, lumi-tai pihahommia. jää vihdoinkin aikaa saattaa maalimaan vaikka ihan jotakin muuta. Totta toki ikävöin vihreitä niittyjä, työteliäitä puutarhoja ja aikoja entisiäkin, mutta aina uudet tuulet ovat luoneet eteen tarpeeksi omalle kunnolle ja iälle soveltuvia puuhailuja.
Kuva: Kedi oivalsi heti muuttopäivänään roolinsa kerrostalokyttääjänä. Lasin takaa parvekkeelta on turvallinta tähystellä pihan oravia ja muita kulkijoita.
Olen saanut hoivaa ja lisähuolenpitoa varhaislapsuuteni aikoina ruotimummolta, kun äitini oli täystyöllistetty tilanhoidossa ja isä suuren osan ajasta sodassa.
Se tapahtui yli 80 vuotta sitten, josta ajasta en itse muista, mutta kuulin myöhemmin isommilta lapsilta ja perheeltäni, miten tärkeää osaa rakas Amalia-mummomme näytteli lastenkaitsijana ja perheenjäsenenä.
Siihen aikaan lapsiperheillä oli mahdollisuus saada kotiinsa yksinäisiä vanhuksia, joita silloin kutsuttiin ruotimummoiksi tai ruotiukoiksi, ja jotka eivät selviytyneet yksinään ja tarvitsivat ulkopuolista tai perheen tukea. En tunne tarkalleen, miten järjestelmä toimi, muta joissakin tapauksissa valtio osallistui kustannuksiin. Tapauskohtaisesti ja mummojen ja paapojen kunnosta ja halusta riippuen heillä oli mahdollisuus saada eri korvausta, jos kykenivät auttamaan tilojen pikku askareissa.
Villi ajatus, - olisikohan mahdollisuus herätellä henkiin tuo
vanha hyväksi koettu hoivamalli?
Olen hautonut ihan tosissani ajatusta, että nyt kun ikää alkaa olla ja liikkuminen vaikeutuu ja samalla tulee eteen vääjäämättä se, että asuminen yksin itselle liian suuressa talossa alkaa olla työlästä, ja puutarhanhoitokin jää enimmäkseen ostopalvelun varaan, voisin kysellä kylillä, olisiko jossakin maaseudun rauhassa tälle mummolle joku paikka, jonne voisin majoittua ja asettua asumaan näitä ehtoopuolen aikoja. Joku kumman vierastus on kasvanut yhä suuremmaksi, mitä enemmän kuuntelen keskusteluja ja kuvauksia julkisten ja yksityisten hoivapalvelujen muuttuvista olosuhteista.
Jos nyt saisi ryhtyä unelmoimaan, niin haaveeni olisi siirtyä jonnekin maatilalle, jossa olisi oma pieni mummonkammari tai mökki. Korvauksen maksaisin toki itse, eli normi vuokran ja muusta palvelusta käypää hintaa. Joku pieni ituniska on jäänyt päälle ja kaikki urbaani yhä kauempana ja vieraampana elämisenmuodosta.
Järjestelystä tulisi tietty käytännön syistä tilapäinen, koska aina on varauduttava myös siihen, että ikääntyneen kunto voi muuttua hyvinkin nopeasti sellaiseksi, että kotiasuminen ei enää onnistu. Silloin olisi suotavaa, että vanhuksiin nykyisin penseästi suhtautuva poliittinen tahto ei tulisi kampeamaan asialliseen hoitoon pääsyä.
Entä, jos voisin olla myös perheen apuna ?
Oman hoivan tai tukeni lisäksi voisin omalta osaltani auttaa vaikkapa lasten tai lemmikkien hoidossa tai ainakin olla edes läsnä ( kotolaisena), jos lasten vanhemmat ovat työnsä vuoksi varattuina. Joissakin tapauksissa voisin hyvinkin opastaa lapsille ja nuorille omien harrasteideni mukaisia tehtäviä, kuten käsitöitä, ruuanlaittoa, maalausta ja piirustusta tai opastaa kieliopinnoissa.
Nämä ajatukset ovat pilkesilmäkulmassa-asteella. Tietoisena siitä, että jos asiaa lähdettäisiin laajemmin kehittelemään, niin voisimme varautua vuosia kestävään uusien virkojen ja toiminimikkeiden ( titteleihin ) , komiteoiden perustamisiin, kansalaiskyselyihin ja räväkkään poliittiseen parjauskilpailuun. Tuloksena lisää valtionvelkaa ja uusia veroja sekä laskutusautomaatteja.
Emmää mikää pessimisti oo! Muutoin vain taas kirjoittelen että käs tottuu pysymään näpäimillä.
toukokuun 16. 2024
Klikkaa otsikkoa niin teksti avautuu kokonaan!
Tuossa verbejä, joita sai kuulla äidinkielentunneilla joskus tuhottoman monta vuosikymmentä sitten, kun rakastettu ja pelätty Ikaalisten Yhteiskoulun äikänmaikkamme luonnehti ilmaisutaitojamme. Joskus ne olivat huvittaviakin. Joku sai kuulla puhuvansa lipeäkalan äänellä tai käyttävän puhumiseen pelkkiä poskilihaksia.
Talon pitää olla hariakatonen ja punaanen! Tämän määräyksen kuultuani pohdin pitkään, missä niin lukee, kuka niin on päättänyt, miksi pitää, miten se perustellaan?
