Narisee, honottaa, söpöttää...
Tuossa verbejä, joita sai kuulla äidinkielentunneilla joskus tuhottoman monta vuosikymmentä sitten, kun rakastettu ja pelätty Ikaalisten Yhteiskoulun äikänmaikkamme luonnehti ilmaisutaitojamme. Joskus ne olivat huvittaviakin. Joku sai kuulla puhuvansa lipeäkalan äänellä tai käyttävän puhumiseen pelkkiä poskilihaksia.
Minäkin pääsin moitteiden listoille ja passituksen nielurisaleikkaukseen. Maisteri kuuli äänestäni, että nielurisat ovat niin isot, että vaikuttavat jo äänenmuodostukseeni.
Minäpä nopeaan toimintaan kasvatettuna poikkesin koulumatkallani kunnansairaalaan tohtori Aimosen puheille ja kerroin, että puheeni on maisteri Virran mielestä epäselvää ja nuo nielurisat varmaan pitäisi leikata.
Muistan vieläkin tohtorin huvituneet silmät. Taisi olla erikoista, että 15-vuotias tyttö hoitelee asioitaan niin itsenäisesti. Mutta nopeaa toimintaa oli silloisessa sairaalassakin. Seuraavalla viikolla ne nipsaistiin pois. Pelkäksi nipsaisuksi se ei jäänyt. Jos olisin tiennyt miten hurjalta homma näytti, tuskin olisin niin sinisin silmin toimeen syöksynyt.
Narinat ja hönötykset alkavat olla muotia. Nykyisin voisi käydä, että meikä lähetettäisiin leikkaukseen kun en osaa narista, enkä söpöttää. Kailotuksesta joku joskus huomauttanut. ( voi miten ihanan rikkaita ilmaisuja kielessämme onkaan, varsinkin artikuloinnin lieveilmiöistä!)
Joskus joudun käyttämään kaukosäädintä, kun nariseva juontaja haastattelee pohottavaa tai nyssyttävää silmäminnäkijää. En tiedä ärsyyntyykö kukaan muu, mutta ihan hyväntuulinen olotilani muuttuu niin paljon, että vaihdan kanavaa kun oikein kamalaa rutinaa alkaa kuulua.
Vika voi olla korvissani. Tai sitten passissani on niin vanha numero,, että en tiedä miten immeiset nykyisin puhuvat.
Keskustelin varmuudeksi puheteraputtiystäväni kanssa. Hän kertoi tehneensä samankaltaisia havaintoja. Eli se narina ei taida sittenkään tulla minun korvistani vaan ihan oikeesti telkkarista. En puhu ollenkaan radiosta, koska en kuuntele radio-ohjelmia. En ainakaan PUHE! Radiokammoni taisi tulla silloin, kun joka ohjelmassa soiteltiin juttujen välillä ns musaa. Ja se musa oli usein humppaa. Se on ainoa taiteenlaji, jonka jätän väliin ilman suurempia suunnitteluja tai tuntemuksia. Ei vain maistu.
Palaan vielä tähän narinateemaan.
Huomasin vuosikymmeniä sitten usein kokoustilanteissa kun ihmisillä oli tarve puhua ja oli oikeasti myös asiaa. Mutta kun hirveesti jännitti, eikä ollut aikaisempia kokemuksia puhjeta puhumaan suuremmassa joukossa. Silloin ääni saattoi pettää ja muutui kireäksi tai narinaksi. Aivan luonnollinen ilmiö, jota ei parane arvostella, koska ihmisillä oli kuitenkin ihan järjellistä asiaa puheenvuoroissaan.
Sellaista olen alkanut ihmetellä isossa vanhassa päässäni, miten puheammattilainen kuulostaa ihan siltä, kuin olisi peloissaan tai jännittäisi. En ihan usko, että kokenut juontaja enää tuntisi mitään esiintymiskammoja. Tuskin olisi vuosia jatkanut ammatissa, jossa framille tulo aiheuttaa sietämätöntä pelkoa. Ei, kyllä se taitaa olla vain tämän ajan ilmiö. Onhan 90 vuotta sitten tehtyjen elokuvien ja dokumenttien ihmisten äänilajit aivan toisenlaisia, mitä muutamia vuosikymmeniä myöhemmin.
Uskon, että jos meille annettaisiin kuultavaksi vaikkapa 1930-luvulla, 1960-luvulla ja 2020-luvulla tehty urheiluselostus. Meistä kuka tahansa osaisi tunnistaa miltä vuosikymmeneltä äänitys on. Siksi luulen, että ollakseen kunnon 2020-lukulainen, olisi aika yritää karistaa kailotukset ja kimitykset, - ääni narisemaan, honottamaan, söpöttämään. Ainakin nenä/kurkkulääkäreille urkenee töitä!
